Kimppakämpästä, päivää!

Kuvittelin aina, että kun olen 30v, minulla on mies, omakotitalo, 1.8 lasta ja perheauto. Ehkä koira. Joku söpö keskikokoinen, lapsiystävällistä rotua.

Nyt kun olen 30v, minulla on kaksi kämppistä, vuokra-asunto, 0 lasta ja paikallinen matkakortti eli Oyster card. Ja silloin tällöin hiiriä. Miten tässä näin kävi?

Siten, että muutin Lontooseen. Täällä asutaan taajassa, kalliilla ja harvoin yksin. Itse asiassa harvoin edes kaksin, ellei kyseessä ole pariskunta. Pariskunnat pärjäävät mukavasti yhdellä makkarilla, mikä tarkoittaa halvempia vuokria. Olenkin Lontooseen muutettuani unohtanut kaikki periaatteeni siitä, kauanko pitäisi seurustella ennen kuin voi muuttaa yhteen: yhteen voi muuttaa heti, kun sillä saadaan vuokrakulut alas!

Ihan niin pitkälle en ole kuitenkaan ajatusta vienyt, että päätyisin seurustelemaan vain halvemman vuokran toivossa. Edellisestä suhteesta päästyäni päätin, että uuteen en rupea ennen kuin joku oikein kunnolla kolahtaa. Samoihin aikoihin aloin metsästää netistä uutta kämppää ja sen mukana kämppiksiä. Luin läpi ilmoituksen jos toisenkin ja yllätyksekseni huomasin, etten ollut ollenkaan vanhimmasta päästä kämppismarkkinoilla: yli 40-vuotiaiden ilmoitukset eivät olleet lainkaan harvinaisia!

Vastailin kuitenkin lähinnä omanikäisteni ilmoituksiin ja pian huomasin asuvani yhdessä itseäni neljä vuotta vanhemman brittipojan ja neljä vuotta nuoremman ranskalaispojan kanssa. Noin vuotta myöhemmin jälkimmäinen päätti muuttaa takaisin Pariisiin. Me jäljelle jääneet kaksi laitoimme oman ilmoituksemme nettiin ja seuraavan viikon kuluessa tapasimme seitsemisen kämppisehdokasta. Enemmän tai vähemmän kiusallisissa tunnelmissa kyselimme kaikilta aika lailla samat kysymykset: mitä teet työksesi, missä asut nyt, miksi olet muuttamassa, koska voisit muuttaa, oletko enemmän supersiistiä vai hällä väliä -tyyppiä, paljonko viihdyt Lontoon yöelämässä ja ovatko vuokra ja listaamamme laskut mielestäsi ok. Oikeasti olisimme tietysti halunneet kysyä myös seuraavat, vähän nolommat kysymykset:

• Onko sinulla ärsyttävää tyttö/poikaystävää, joka käytännössä muuttaa meille mukanasi ja valtaa aamuisin suihkun? 
• Pidätkö meteliä öisin? 
• Maiskutatko syödessäsi? 
• Oletko jonkin sortin fanaatikko, joka saarnaa meille (suht normaaleista) elintavoistamme? 
• Jätätkö jälkeesi karvoja kylpyammeeseen?

Kämppisehdokkaistamme muistan erityisesti yhden tytön, joka saapui vähän eri aikaan kun oli sovittu. Kun avasin hänelle oven, varmistin että hän oli se, joksi häntä luulinkin. Sitten huikkasin hymyillen hello ja nice to meet you ja esittelin itseni. Tyttö vastasi kylmällä, hymyttömällä tuijotuksella ja mutisi lopulta hello. Siirryimme olohuoneen sohvalle juttelemaan, ja pian selvisi, että kämppisehdokkaamme tekee mitä kummallisempia työvuoroja vartijana, eikä juo ollenkaan alkoholia. Öhöm, ei siis ehkä elämäntavoiltaan ihan niin kuin me muut... No, kyselin kuitenkin vielä tuon tytön harrastuksista. Vastaukseksi sain todella kummastuneen katseen ja lopulta tokaistun "I eat. And I sleep". Jess, mekin tehdään molempia! Meillä on jotain yhteistä!

Onneksi kämppisehdokkaista löytyi myös todella mukavanoloinen 25v brittipoika, joka vastaili kysymyksiimme niin hyvin, että tarjosimme huoneen hänelle. Nyt kun yhteiseloa on takana noin puoli vuotta, voin tosin sanoa, että olisi kannattanut kysyä vielä pari lisäkysymystä, vaikka sitten noloakin. Esimerkiksi seuraavat:

• Kun käyt jääkaapilla, muistatko laittaa sen oven myös kiinni?
• Kun kokkaat kaasuliedellä, muistatko lopuksi kääntää kaasun pois?
• Kun peset kätesi, muistatko vielä sulkea hanan?
• Kun lähdet ulos ja kämppä jää tyhjilleen, unohtuuko ulko-ovi sinulta raolleen?
• Pystyykö tiskaamiesi ja tiskaamattomien tiskien välillä näkemään mitään eroa?
• Jätätkö aina kaikki valot päälle, vaikka kämpässä ei olisi ketään?
• Onko tapanasi vetää vessa vai jättää sinne yllätyksiä?

I'll know for next time.

P.S. Jos joku etsii parhaillaan kämppistä Lontoosta, niin kokeilkaahan speed flatmatingiä ja raportoikaa tänne, millaista oli!

Viikon kuva: Big Ben

Vauhdikasta alkavaa viikkoa kaikille!

Viisi inspiroivinta matkakirjaa

Mikään ei voita hyvin kirjoitettuja matkakertomuksia. Sellaisia, jotka vievät täysin mennessään, luovat uusia unelmia, inspiroivat tekemään vanhoista totta ja vielä naurattavat päälle. Tai miksei vähän itkettävätkin.

Tässä omat lempparini:

1) Brigid Keenan: Diplomatic Baggage. The Adventures of a Trailing Spouse.
Ulkoasultaan tämä kirja on naamioitu täydeksi hömpäksi, mutta saa silti ykköspaikan listallani. Kirjoittaja on englantilaisen diplomaatin rouva, joka muistelee elämäänsä matkalaukkuvaimona maailmalla. Miehensä uran aikana Keenan ehti asua Nepalissa, Etiopiassa, Belgiassa, Trinidadissa, Barbadoksella, Intiassa, Gambiassa, Syyriassa ja Kazakstanissa. Vuosien varrelle tuntuu mahtuneen toinen toistaan älyttömämpiä seikkailuja, kulttuurisia kömmähdyksiä, ihania ihmisiä, koti-ikävää ja turhautuneita urapyrkimyksiä. Diplomatic Baggage on niitä harvoja kirjoja, jonka läpi olen oikeasti hihitellyt ääneen. Olen lukenut oman kappaleeni aivan hiirenkorville, enkä koskaan tunnu kyllästyvän siihen.

2) Kenneth Cain, Heidi Postlewait & Andrew Thomson: Emergency Sex (and Other Desperate Measures). True Stories from a War Zone.
Pettymysten välttämiseksi sanon heti alkuun, että Emergency Sex sisältää hyvin vähän seksiä ja huomattavasti enemmän sitä emergencyä. Kyseessä on kolmen YK:n työntekijän kertomus elämästä maailman sotatantereilla. 90-luvun alussa kolmikko tapaa Kambodzassa. Nuoruuden intoa puhkuen he juhlivat läpi yöt ja toimivat päivisin vaalitarkkailijoina. Vähä vähältä heidän matkansa suuntaa yhä hurjempiin maihin ja vaarallisempiin tilanteisiin, ja kirjan loppu onkin melkoisen järkyttävää luettavaa (itse luin sitä lennolla Bangkokista Lontooseen ja jouduin vähän väliä laskemaan kirjan käsistäni, kun en kestänyt lukea kaikkea). Hyvä kaverini luki kirjan ennen minua ja totesi haluavansa Suomesta maailmalle, vaikka olisi sitten siellä hengenvaarassa. En silloin voinut käsittää, miksi kukaan haluaisi maailmalle henkensä uhalla, mutta kirjan luettuani melkein ymmärsin mitä kaverini tarkoitti. Melkein.

3) Bill Bryson: Muistiinmerkintöjä pieneltä saarelta (Notes from a Small Island).
Bill Brysonin matkakirjat ovat klassikkoja, eikä ihme: mies osaisi kirjoittaa maalin kuivumisestakin kiinnostavaan ja hauskaan sävyyn. Muistiinmerkintöjä pieneltä saarelta kertoo Brysonin matkasta Britannian ympäri. Luin tämän joskus vuosia sitten, mutta muistan hörähdelleeni sille ääneen ainakin pariin otteeseen.

4) Elizabeth Gilbert: Eat Pray Love.
Tätä on tullut viime aikoina joka tuutista niin paljon, että pitihän se lukea. Ei ehkä mikään maailmankirjallisuuden klassikko, mutta viihdyttävä kirja kuitenkin. Tykkäsin varsinkin siitä, että Gilbert suuntasi kolmeen eri maahan tiettyjen päämäärien saattelemana: Italiaan oppiakseen taas nauttimaan elämästä (Eat), Intian joogaretriittiin hengellisemmän elämän toivossa (Pray) ja Balille löytääkseen tasapainon näiden kahden välillä (Love). Päässäni alkoi heti raksutus, kun mietin mihin kolmeen maahan itse menisin ja miksi? Lähtisinkö samoin Intiaan joogaamaan, jotta oppisin kuuntelemaan kroppaani, olemaan käsivällinen ja elämään hitaammin? Vai lentäisinkö Japaniin ja keskittyisin kolme kuukautta estetiikkaan ja kaikkeen kauniiseen? Entä Etelä-Amerikka? Siellä voisi oppia espanjaa tai keskittyä vaihteeksi olemaan epäitsekäs ja hoitamaan orpokotien lapsia.

5) En tiedä?
Huijasin otsikossa, tämä postaus on oikeastaan vasta top 4. Viides lemppari on vielä hakusessa. Ehdotuksia, anyone? Olisi kiva kuulla, mitkä kirjat ovat inspiroineet muita ja miksi!

P.S. Parhaillaan luen Heinrich Harrerin kirjaa Seven Years in Tibet, mutta en osaa vielä sanoa, paljonko siitä tykkään. Lisäksi harkinnassa ovat ainakin Tony Horwichin Baghdad without a Map ja Peter Maynen A Year in Marrakech.
Lisää inspiraatiota voi etsiä vaikkapa Worldhumin sadan parhaan matkakirjan listalta.

Kahvi vs. coffee

Usein kuulee suomalaisten moittivan kahvia ulkomailla. Niin myös Lontoossa. Koska itse opin kunnolla juomaan kahvia vasta tänne muutettuani, en oikein osaa eläytyä suomalaisten tuttujeni juttuihin. He tarjoavat sympatiaa siksi, että joudun täkäläisen sateisen sään lisäksi kärsimään myös täkäläisestä kahvista, mutta minulle täällä myytävä kahvi on sitä tinkimättömällä ammattitaidolla tehtyä ja suomalainen lähes poikkeuksetta liian vahvaa tai kitkerää.

Suomesta kaipaan silti kahvittelukulttuuria. Ainakaan oman kokemukseni mukaan täällä ei yhtä helposti tule poikettua kavereiden kanssa kahvilaan, kun kuulumiset voi vaihtaa pubissakin. Samoin työpaikalla kahvitauon käsite tuntui olevan lähes tuntematon ennen kuin iskostin sen tiimiini.

Tylsää on myös se, että 90% kahviloista kuuluu samaan kolmeen ketjuun. No okei, tuon tilaston heitin ihan hatustani, mutta you get the picture. Lähes joka nurkan takaa löytyy Starbucks, Caffe Nero tai Costa Coffee.

 

Niin paljon kuin ylikansallisista, käsittämättömän monimutkaisesti tilattavista kahvinsukuisista juomista tykkäänkin, joskus olisi kiva juoda kahvinsa jossain kotoisassa, muutaman ihmisen pyörittämässä kahvilassa. Sellaisessa, joita on vain yksi.

Toki jos tietää mitä etsii, Lontoon keskustastakin löytää edes jotain sen suuntaista. Omia lemppareitani ovat nämä:

• Foxcroft & Ginger. Täältä saa myös ihania voileipiä, joten käy hyvin vaikka lounaspaikaksi.
• Fernadez & Wells.
• Flat White. Flat white tuntuu olevan myös tämän hetken trendikkäin kahvijuoma, tiedä sitten onko se sitä Suomessakin?

(Pakko kyllä myöntää, että en käy varsinkaan kahdessa jälkimmäisessä kovin usein, koska moni muukin on löytänyt ne ja ne ovat usein täynnä.)

Seuraavana kokeilulistallani on One New Changen kattokahvila, josta on hyvät näkymät St. Paulsin katedraalille ja yli koko Lontoon. Jos joku ei vielä tiedä, One New Change on suht uusi ostoskeskus ihan St. Paulsin vieressä (kannattaa poiketa, jos haluaa shoppailla ruuhkattomassa ympäristössä). Sen kahvila tuskin tekee vaikutusta kahvinsa laadulla tai hinnoittelulla, mutta ne maisemat! Ihastelin niitä jo aiemmin tänä vuonna, mutta silloin kahvilan avajaiset olivat vasta suunnitteilla.

Se sateisin kaupunki?

Lontoossa sataa aina. Graniitinharmaat pilvet roikkuvat alhaalla kaupungin yllä, kun suuret vesipisarat vihmovat taivaalta. Pian kadulle muodostuu lätäkköjä, ja kun kaksikerroksinen bussi roiskauttaa vettä jalkakäytävälle, suurkaupungin värivalot tanssivat hetken asfaltilla. Joku ehkä huomaa värien kauneuden, mutta nostaa pian katseensa takaisin ohi kiiruhtaviin ihmismassoihin. Vastassa on sateenvarjomeri, joka elää ja liikkuu ylös alas ihmisten väistellessä toisiaan. Onko kaupunkia, joka olisi kuuluisampi sateestaan kuin Lontoo?

 

Ei ehkä, mutta pitäisi olla. Esimerkiksi Helsinki. Wikipedian mukaan Lontoossa sataa keskimäärin 145 päivänä vuodessa. Helsingin vastaava luku on huikeat 191 päivää. Nyt joku siellä jo huomauttaa, että suuri osa Helsingin sateista tulee lumena. Totta. Siispä vähennetään tilastoista neljä talvikuukautta ja tehdään uusi vertailu pelkästään maaliskuusta lokakuulle. Näin laskemalla Lontooseen jää 92,2 sadepäivää ja Helsinkiin 114. Siinä on 21,8 päivän ero.

Oman kokemukseni mukaan Lontoossa sataakin vähemmän kuin Suomessa. Ja kun täällä sataa, sade on useimmiten pientä tihkua, joka ei kestä kauaa. Paitsi silloin, kun minulla on vieraita Suomesta. Silloin täällä sataa kaatamalla koko päivän, joka päivä.

Viikon kuva: Tower Bridge

Sininen hetki on Tower Bridgen ympäristössä kaunis. 

Taustalla häämöttää vielä rakenteilla oleva pilvenpiirtäjä The Shard, josta ensi vuoden toukokuussa tulee EU:n korkein rakennus: 310 metriä ja 72 kerrosta. Ylimpään kerrokseen rakennetaan näköalatasanne, joten Lontoo saa pian uuden nähtävyyden.

Täällä Isossa-Britanniassa The Shardista toivottiin Euroopan korkeinta rakennusta aina siihen asti, kunnes Moskovassa aloitettiin 380-metrisen Mercury City Towerin rakentaminen.

Ei näin! Käsittämättömän metrokäyttäytymisen top 5

Lontoon vanha ja raihnainen metro kuljettaa päivittäin yli 3,5 miljoonaa ihmistä paikasta A paikkaan B. Koska tuossa on ehkä muutama miljoona enemmän kuin mihin olisi kapasiteettia, yritän yleensä itse löytää paikkaan B bussilla tai kävellen. Aina se ei kuitenkaan onnistu ja on pakko turvautua metroon.

Jos metromatkalla käy tuuri, pääsen kilpailemaan kiivaasti vaunun viimeisistä istumapaikoista (tämä on ihan oma taiteenlajinsa, josta kerron ehkä myöhemmin enemmän.) Huonona päivänä on pakko tyytyä seisomaan kokovartalokontaktissa ainakin kolmen muun kanssa. Vaikka britit ovat keskimäärin suomalaisia lyhyempiä, Murphyn laki määrää, että ainakin yksi näistä kolmesta on hujoppi. Kun hujoppi pitää vaunun kattoon kiinnitetystä tangosta kiinni, hänen kainalonsa on suurin piirtein omien kasvojeni korkeudella. Ja koska Lontoon metrossa on yleensä vain hiukkasen kuumempaa kuin maapallon ytimessä, voitte kuvitella miten mukavaa matkanteko on...

Koska kenelläkään ei ole metrossa kivaa, muiden huomioonottaminen on tärkeää. Vierustoverin kanssa voi kyllä kilpailla istumapaikoista (kunhan noudattaa tiettyä kirjoittamatonta etikettiä), mutta joitakin sääntöjä ei sovi rikkoa. Eniten ärtymystä aiheuttavat seuraavat tyypit:


1) Individualistit
Kuten ehkä arvasitte, tämä tyyppi ignoroi suvereenisti jokaisen please stand on the right -kyltin ja seisoo rullaportaissa vasemmalla. Hän on täysin sokea sille, että kaikki muut matkustajat joko jonottavat portaiden alkupäässä seistäkseen oikealla tai porhaltavat lujaa ohi vasemmalta. Kuinka vaikeaa se nyt on tajuta: vasen kaista on varattu niille kiireisille, jotka eivät ehdi pysähtyä rullaportaissa. Niille, jotka haluavat syöksyä ensimmäiseen mahdolliseen metroon, eivätkä siihen joka tulee kokonaiset kaksi minuuttia myöhemmin.

2) Teiden tukot
Sukua Individualistille, tämä kaveri on aina väärässä paikassa väärään aikaan. Hän alkaa kaivaa matkakorttiaan taskustaan vasta aivan metroporttien edessä, koska on ihan ok tukkia viimeisetkin portit niin, ettei kukaan pääse asemalta sisään tai ulos. Sama kaveri pysähtyy heti rullaportaiden yläpäähän, koska juuri silloin juolahti mieleen katsoa karttaa (sitä ei tullut mieleen ajatella, millaiseksi keoksi ne 35 muuta takanatulijaa pakkautuvat). Kun sama jamppa odottaa junaa laiturilla, hän varmistaa seisovansa suoraan avautuvien ovien edessä, koska siitä pääsee ensimmäisenä vaunuun. Sillä, että hän samalla estää muita matkustajia pääsemästä ulos ja hidastaa kaikkien sisäänpääsyä, ei ole merkitystä.

3) Tautipesäkkeet ja pöpökauhuiset
Nämä liittyvät toisiinsa ja ovat molemmat yhtä ärsyttäviä. Kun tautipesäkkeet kaivavat nenää, aivastelevat ympäriinsä, nuolevat sormensa ja koskevat sitten kaikkia mahdollisia pintoja metrovaunussa, pöpökauhuiset katsovat järkyttyneenä vieressä ja vaihtavat istumapaikkaa. Jos istumapaikkoja ei ole, pöpökauhuiset eivät suostu pitämään mistään kiinni ja joko kaatuvat muiden matkustajien päälle tai nojaavat selkäänsä tankoihin koko pituudeltaan, niin ettei niihin voi kukaan muukaan tarttua.

4) Uhkarohkeat
Joskus Lontoon metroasemilla on tulipaloja, joskus terroristiuhka. Joskus niihin vain syystä tai toisesta pakkautuu vaarallisen paljon ihmisiä. Näissä tilanteissa Transport for London kuuluttaa aseman olevan hätätilassa ja kehottaa kaikkia poistumaan: This station is currently under an emergency. Would all passengers please leave the station immediately. Samalla syttyvät aseman vilkkuvat Emergency-kyltit, ja sireeneistä voi päätellä poliisin ja palokunnan olevan tulossa. Mutta mitä tekee yllättävän suuri osa matkustajista? Suuntaa entistä syvemmälle metron uumeniin ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

5) Itsetuhoiset
Surullista kyllä, Lontoon metrossa tehdään vuosittain noin 80 itsemurhaa. Jokainen itsemurha on varmasti traumaattinen junan kuljettajalle ja muille paikallaolijoille, mutta muulta Lontoolta ei sympatiaa heru. Kun Transport for London kuuluttaa asiasta suorasukaisen kylmään sävyynsä ja kertoo, että metrot ovat myöhässä due to a person under a train, keskivertolontoolainen pudistelee päätään kiukkuisena, koska tietää taas myöhästyvänsä töistä.