Viikon kuva - Wait

Joulu lähestyy jo kovaa vauhtia, enkä ole edes ehtinyt ajatella lahjojen hankkimista...wait!
Hyvää toista adventtia kaikille!

Miten missata lento Gatwickiltä...

Olen monesti mielessäni ihmetellyt, miten lentokentälle menoon Lontoossa kannattaisi varautua. Ongelma on siinä, että en missään tapauksessa halua hengailla kentällä yli kahta tuntia ennen lentoani, mutta jos aikaa jättää vain tuon pari tuntia, ei korjausliikkeille oikein jää aikaa jos asiat sitten menevätkin pieleen. Ja miksi eivät menisi? Lontoon metrot ja junat hajoavat tämän tästä, ja taksit tuppaavat juuttumaan ruuhkiin. Yleensä olen kuitenkin ollut onnekas ja ehtinyt kentälle hyvissä ajoin. Aina viime perjantaihin asti.

Kaverini ja minä olimme varanneet perjantaille lennot Marokon Marrakeshiin. Menolento oli tasan klo 16:00, joten treffasimme Victorian asemalla noin 13:20. Tarkoitus oli hypätä 13:30 lähtevään Gatwick Expressiin ja saapua kentälle mukavasti klo 14:00. Victorialla meitä kuitenkin odotti yllätys: joku ihmispolo oli hypännyt junan alle Streatham Commonissa, joten kaikki junat Gatwickille oli peruttu until further notice. Jaiks!

Koska kentälle oli päästävä tavalla tai toisella, päätimme pikapikaa tilata taksin. Kipitimme kaverini toimistolle, joka on ihan kulman takana, ja googlasimme mini cab -numeron. Pian meille lupailtiin taksia 15 minuutin sisään. Eikä hintakaan ollut matkaan nähden kummoinen: vain 50 puntaa. Helpotuksen huokaus!

Nappasimme Starbucksista lounasta ja aloimme odotella taksia, joka lopulta kaartoi paikalle 10 minuuttia myöhässä. Mutta ainakin pääsimme matkaan! Emme olleet turhan huolissamme, koska taksikuskikin lupaili, että matka Gatwickille kestää tunnin. Ehtisimme siis kentälle klo 14:45 ja check-in sulkeutuu vasta 15:20. Nou hätä.

Kuten Lontoon keskustassa yleensäkin, alkumatka sujui hyvin hitaasti. Mitään varsinaisia liikenneruuhkia matkalla ei ollut, mutta reippaasti liikennettä kuitenkin. Lisäksi ajonopeudet olivat hitaita ja liikennevaloja oli taajassa. Oletimme kuitenkin, että kauempana keskustasta tilanne vähän helpottaisi. Ei helpottanut. Claphamin kohdalla aloimme huolestua, ja viimeistään Croydonissa iski paniikki. Kello näytti jo kolmea, emmekä olleet vielä edes Lontoon ulkopuolella. Tässä vaiheessa taksikuskimmekin alkoi antaa meille hermostuneita ja epämääräisiä vastauksia, kun kysyimme miten kauan matkaan vielä menee.

Vähän kolmen jälkeen pääsimme lopultakin moottoritielle, mutta se ei juuri lohduttanut, koska tiesimme check-in:in sulkeutuvan 10-15 minuutin sisään. Totesimme, että jos myöhästymme, haluamme sitten myöhästyä selvästi, eikä vain muutamalla minuutilla. Se toive ei toteutunut. Kaarroimme Gatwickin parkkipaikalle 15:19, tyrkkäsimme kuskin kouraan sen 50 puntaa ja syöksyimme sisään. Juoksimme koko matkan EasyJetin check-in tiskille, ohitimme suorilta koko jonon ja huikkasimme puuskuttaen ja epätoivoisena ainoalle vapaalle virkailijalle vain Marrakech! Johon virkailija totesi, että check-in sulkeutui neljä minuuttia sitten.

Paikalla ollut toinen virkailija lupasi kuitenkin radioitse tarkistaa, voisimmeko vielä tsekkautua lennolle. Piinaavien sekuntien jälkeen vastaus oli sama ei - lentoa oltiin jo boardaamassa. Olo oli aika epäuskoinen, koska en ollut koskaan elämässäni missannut yhtäkään lentoa.

Ei auttanut kuin lampsia EasyJetin sales-tiskille pohtimaan, mitä asialle voisi tehdä. Muillakin oli selvästi ollut vaikeuksia päästä kentälle, koska tiskille oli pitkä jono. Meidän takanamme jonotti samalle lennolle tähdännyt marokkolaismies, joka etsi netistä vaihtoehtoisia lentoja ja totesi niiden kaikkien maksavan yli 400 puntaa. Masentavaa...ja meidän kun oli ollut tarkoitus mennä Marrakeshiin vain pitkäksi viikonlopuksi.

Tiskille päästyämme yllätyimme kuitenkin iloisesti: EasyJet myi meille liput seuraavan aamun 7:30 lennolle hintaan £50. Ei paha! Uudet liput kourassa suuntasimme lähimpään pubiin ja kysyimme baarimikoilta, voisimmeko saada kaksi I've just missed my flight -specialia.

Koska samana iltana Lontoossa oli yhden työkaverini läksiäiset, puksutimme junalla (jep, tässä vaiheessa ne taas toimivat) takaisin Lontooseen ja viihdyimme pubissa puoleenyöhön. Kotimatkalla yöbussimme luonnollisesti hajosi, joten jouduimme taas turvautumaan taksiin. Ja taksin otimme myös neljältä aamulla, kun suuntasimme takaisin Gatwickille. Yöllä matkaan meni vain 45 minuuttia tunnin ja 35 minuutin sijaan. Väsyneinä mutta onnellisina ehdimme lennollemme ja vietimme lopulta oikein ihanan viikonlopun eksoottisessa Marrakeshissa!

Jälkiviisaana on helppo todeta, että ensi kerralla kun Gatwick Express ei kulje, otan ensin metron tai junan niin etelään kuin Lontoossa vain julkisilla pääsee ja hyppään vasta sitten taksiin! Enkä todellakaan usko taksikuskien vakuutteluja siitä, että matkaan menee päiväsaikaan vain tunti.

Märkänä liukas

Todella liukas. Eikä sen tarvitse olla edes kunnolla märkää, pieni kosteuskin riittää. Puhun nyt täkäläisestä asfaltista. Miten se voi olla niin erilaista kuin Suomessa?

Naiivisti luulin, että täällä ei tarvitsisi varoa jokaista askeltaan ja viettää talvikuukausia hiomalla huippuunsa sitä ainoaa turvalliseksi todettua pingviinikävelyä. Mitä vielä, täällä sitä saa tehdä ympäri vuoden! Oma syypäänsä ovat täällä myytävät huonolaatuiset kengät (niistäkin joskus toiste enemmän), mutta eivät nekään selitä kaikkea. Paljon olen liukastellut myös Suomesta ostamissani kengissä.

Pari viikkoa sitten työmatkalla liukastuin oikein kunnolla ja lensin pyrstölleni. Silloin ei edes ollut satanut, mitä lie aamukastetta oli hiukan maassa. Tuttuun tapaani harpoin reippaasti metrolle, kun yhtäkkiä molemmat jalat alkoivat luisua sivuttain ja lähtivät alta. Kopsahdin vähemmän arvokkaasti polvilleni ja löin samalla kyynärpääni. Päälläni ollut mekko varmaan vilahti korvissa - en uskaltanut edes tarkistaa, mitä kaikkea muille näkyi, vaan pomppasin mahdollisimman nopeasti takaisin pystyyn.

Brittiläiseen tapaan eräs ohikulkija pysähtyi heti kysymään, olenko kunnossa. Olenko ihan varma, että olen kunnossa? Vakuuttelin, että olen, vaikka samalla teki mieli tirauttaa pieni itku. Aamu oli muutenkin ollut hankala, ja olin jo myöhässä töistä. Katsoin polveani ja totesin apeana, että sekä sukkahousuissani että polvessani oli kunnon reikä. Ei auttanut kuin talsia melkoisen räjähtäneen näköisenä takaisin kotiin pesemään ja laastaroimaan polvi ja vaihtamaan sukkikset. Ja sitten kohti uusia nöyryytyksiä!

Pari päivää sitten meinasin kaatua ihan samassa kohdassa, ihan tismalleen samalla tavalla. Jotain olin kuitenkin oppinut edellisestä kerrasta, koska tällä kertaa jalat eivät lähteneet ihan kokonaan alta. Hain vain pikkuisen kädellä tukea jalkakäytävän reunasta ennen kuin olin taas pystyssä. Sukkikset ehjänä ja kaikkea.

Mutta mutta....kolmas kerta toden sanoo?

Kimppakämpästä, päivää!

Kuvittelin aina, että kun olen 30v, minulla on mies, omakotitalo, 1.8 lasta ja perheauto. Ehkä koira. Joku söpö keskikokoinen, lapsiystävällistä rotua.

Nyt kun olen 30v, minulla on kaksi kämppistä, vuokra-asunto, 0 lasta ja paikallinen matkakortti eli Oyster card. Ja silloin tällöin hiiriä. Miten tässä näin kävi?

Siten, että muutin Lontooseen. Täällä asutaan taajassa, kalliilla ja harvoin yksin. Itse asiassa harvoin edes kaksin, ellei kyseessä ole pariskunta. Pariskunnat pärjäävät mukavasti yhdellä makkarilla, mikä tarkoittaa halvempia vuokria. Olenkin Lontooseen muutettuani unohtanut kaikki periaatteeni siitä, kauanko pitäisi seurustella ennen kuin voi muuttaa yhteen: yhteen voi muuttaa heti, kun sillä saadaan vuokrakulut alas!

Ihan niin pitkälle en ole kuitenkaan ajatusta vienyt, että päätyisin seurustelemaan vain halvemman vuokran toivossa. Edellisestä suhteesta päästyäni päätin, että uuteen en rupea ennen kuin joku oikein kunnolla kolahtaa. Samoihin aikoihin aloin metsästää netistä uutta kämppää ja sen mukana kämppiksiä. Luin läpi ilmoituksen jos toisenkin ja yllätyksekseni huomasin, etten ollut ollenkaan vanhimmasta päästä kämppismarkkinoilla: yli 40-vuotiaiden ilmoitukset eivät olleet lainkaan harvinaisia!

Vastailin kuitenkin lähinnä omanikäisteni ilmoituksiin ja pian huomasin asuvani yhdessä itseäni neljä vuotta vanhemman brittipojan ja neljä vuotta nuoremman ranskalaispojan kanssa. Noin vuotta myöhemmin jälkimmäinen päätti muuttaa takaisin Pariisiin. Me jäljelle jääneet kaksi laitoimme oman ilmoituksemme nettiin ja seuraavan viikon kuluessa tapasimme seitsemisen kämppisehdokasta. Enemmän tai vähemmän kiusallisissa tunnelmissa kyselimme kaikilta aika lailla samat kysymykset: mitä teet työksesi, missä asut nyt, miksi olet muuttamassa, koska voisit muuttaa, oletko enemmän supersiistiä vai hällä väliä -tyyppiä, paljonko viihdyt Lontoon yöelämässä ja ovatko vuokra ja listaamamme laskut mielestäsi ok. Oikeasti olisimme tietysti halunneet kysyä myös seuraavat, vähän nolommat kysymykset:

• Onko sinulla ärsyttävää tyttö/poikaystävää, joka käytännössä muuttaa meille mukanasi ja valtaa aamuisin suihkun? 
• Pidätkö meteliä öisin? 
• Maiskutatko syödessäsi? 
• Oletko jonkin sortin fanaatikko, joka saarnaa meille (suht normaaleista) elintavoistamme? 
• Jätätkö jälkeesi karvoja kylpyammeeseen?

Kämppisehdokkaistamme muistan erityisesti yhden tytön, joka saapui vähän eri aikaan kun oli sovittu. Kun avasin hänelle oven, varmistin että hän oli se, joksi häntä luulinkin. Sitten huikkasin hymyillen hello ja nice to meet you ja esittelin itseni. Tyttö vastasi kylmällä, hymyttömällä tuijotuksella ja mutisi lopulta hello. Siirryimme olohuoneen sohvalle juttelemaan, ja pian selvisi, että kämppisehdokkaamme tekee mitä kummallisempia työvuoroja vartijana, eikä juo ollenkaan alkoholia. Öhöm, ei siis ehkä elämäntavoiltaan ihan niin kuin me muut... No, kyselin kuitenkin vielä tuon tytön harrastuksista. Vastaukseksi sain todella kummastuneen katseen ja lopulta tokaistun "I eat. And I sleep". Jess, mekin tehdään molempia! Meillä on jotain yhteistä!

Onneksi kämppisehdokkaista löytyi myös todella mukavanoloinen 25v brittipoika, joka vastaili kysymyksiimme niin hyvin, että tarjosimme huoneen hänelle. Nyt kun yhteiseloa on takana noin puoli vuotta, voin tosin sanoa, että olisi kannattanut kysyä vielä pari lisäkysymystä, vaikka sitten noloakin. Esimerkiksi seuraavat:

• Kun käyt jääkaapilla, muistatko laittaa sen oven myös kiinni?
• Kun kokkaat kaasuliedellä, muistatko lopuksi kääntää kaasun pois?
• Kun peset kätesi, muistatko vielä sulkea hanan?
• Kun lähdet ulos ja kämppä jää tyhjilleen, unohtuuko ulko-ovi sinulta raolleen?
• Pystyykö tiskaamiesi ja tiskaamattomien tiskien välillä näkemään mitään eroa?
• Jätätkö aina kaikki valot päälle, vaikka kämpässä ei olisi ketään?
• Onko tapanasi vetää vessa vai jättää sinne yllätyksiä?

I'll know for next time.

P.S. Jos joku etsii parhaillaan kämppistä Lontoosta, niin kokeilkaahan speed flatmatingiä ja raportoikaa tänne, millaista oli!

Viikon kuva: Big Ben

Vauhdikasta alkavaa viikkoa kaikille!

Viisi inspiroivinta matkakirjaa

Mikään ei voita hyvin kirjoitettuja matkakertomuksia. Sellaisia, jotka vievät täysin mennessään, luovat uusia unelmia, inspiroivat tekemään vanhoista totta ja vielä naurattavat päälle. Tai miksei vähän itkettävätkin.

Tässä omat lempparini:

1) Brigid Keenan: Diplomatic Baggage. The Adventures of a Trailing Spouse.
Ulkoasultaan tämä kirja on naamioitu täydeksi hömpäksi, mutta saa silti ykköspaikan listallani. Kirjoittaja on englantilaisen diplomaatin rouva, joka muistelee elämäänsä matkalaukkuvaimona maailmalla. Miehensä uran aikana Keenan ehti asua Nepalissa, Etiopiassa, Belgiassa, Trinidadissa, Barbadoksella, Intiassa, Gambiassa, Syyriassa ja Kazakstanissa. Vuosien varrelle tuntuu mahtuneen toinen toistaan älyttömämpiä seikkailuja, kulttuurisia kömmähdyksiä, ihania ihmisiä, koti-ikävää ja turhautuneita urapyrkimyksiä. Diplomatic Baggage on niitä harvoja kirjoja, jonka läpi olen oikeasti hihitellyt ääneen. Olen lukenut oman kappaleeni aivan hiirenkorville, enkä koskaan tunnu kyllästyvän siihen.

2) Kenneth Cain, Heidi Postlewait & Andrew Thomson: Emergency Sex (and Other Desperate Measures). True Stories from a War Zone.
Pettymysten välttämiseksi sanon heti alkuun, että Emergency Sex sisältää hyvin vähän seksiä ja huomattavasti enemmän sitä emergencyä. Kyseessä on kolmen YK:n työntekijän kertomus elämästä maailman sotatantereilla. 90-luvun alussa kolmikko tapaa Kambodzassa. Nuoruuden intoa puhkuen he juhlivat läpi yöt ja toimivat päivisin vaalitarkkailijoina. Vähä vähältä heidän matkansa suuntaa yhä hurjempiin maihin ja vaarallisempiin tilanteisiin, ja kirjan loppu onkin melkoisen järkyttävää luettavaa (itse luin sitä lennolla Bangkokista Lontooseen ja jouduin vähän väliä laskemaan kirjan käsistäni, kun en kestänyt lukea kaikkea). Hyvä kaverini luki kirjan ennen minua ja totesi haluavansa Suomesta maailmalle, vaikka olisi sitten siellä hengenvaarassa. En silloin voinut käsittää, miksi kukaan haluaisi maailmalle henkensä uhalla, mutta kirjan luettuani melkein ymmärsin mitä kaverini tarkoitti. Melkein.

3) Bill Bryson: Muistiinmerkintöjä pieneltä saarelta (Notes from a Small Island).
Bill Brysonin matkakirjat ovat klassikkoja, eikä ihme: mies osaisi kirjoittaa maalin kuivumisestakin kiinnostavaan ja hauskaan sävyyn. Muistiinmerkintöjä pieneltä saarelta kertoo Brysonin matkasta Britannian ympäri. Luin tämän joskus vuosia sitten, mutta muistan hörähdelleeni sille ääneen ainakin pariin otteeseen.

4) Elizabeth Gilbert: Eat Pray Love.
Tätä on tullut viime aikoina joka tuutista niin paljon, että pitihän se lukea. Ei ehkä mikään maailmankirjallisuuden klassikko, mutta viihdyttävä kirja kuitenkin. Tykkäsin varsinkin siitä, että Gilbert suuntasi kolmeen eri maahan tiettyjen päämäärien saattelemana: Italiaan oppiakseen taas nauttimaan elämästä (Eat), Intian joogaretriittiin hengellisemmän elämän toivossa (Pray) ja Balille löytääkseen tasapainon näiden kahden välillä (Love). Päässäni alkoi heti raksutus, kun mietin mihin kolmeen maahan itse menisin ja miksi? Lähtisinkö samoin Intiaan joogaamaan, jotta oppisin kuuntelemaan kroppaani, olemaan käsivällinen ja elämään hitaammin? Vai lentäisinkö Japaniin ja keskittyisin kolme kuukautta estetiikkaan ja kaikkeen kauniiseen? Entä Etelä-Amerikka? Siellä voisi oppia espanjaa tai keskittyä vaihteeksi olemaan epäitsekäs ja hoitamaan orpokotien lapsia.

5) En tiedä?
Huijasin otsikossa, tämä postaus on oikeastaan vasta top 4. Viides lemppari on vielä hakusessa. Ehdotuksia, anyone? Olisi kiva kuulla, mitkä kirjat ovat inspiroineet muita ja miksi!

P.S. Parhaillaan luen Heinrich Harrerin kirjaa Seven Years in Tibet, mutta en osaa vielä sanoa, paljonko siitä tykkään. Lisäksi harkinnassa ovat ainakin Tony Horwichin Baghdad without a Map ja Peter Maynen A Year in Marrakech.
Lisää inspiraatiota voi etsiä vaikkapa Worldhumin sadan parhaan matkakirjan listalta.

Kahvi vs. coffee

Usein kuulee suomalaisten moittivan kahvia ulkomailla. Niin myös Lontoossa. Koska itse opin kunnolla juomaan kahvia vasta tänne muutettuani, en oikein osaa eläytyä suomalaisten tuttujeni juttuihin. He tarjoavat sympatiaa siksi, että joudun täkäläisen sateisen sään lisäksi kärsimään myös täkäläisestä kahvista, mutta minulle täällä myytävä kahvi on sitä tinkimättömällä ammattitaidolla tehtyä ja suomalainen lähes poikkeuksetta liian vahvaa tai kitkerää.

Suomesta kaipaan silti kahvittelukulttuuria. Ainakaan oman kokemukseni mukaan täällä ei yhtä helposti tule poikettua kavereiden kanssa kahvilaan, kun kuulumiset voi vaihtaa pubissakin. Samoin työpaikalla kahvitauon käsite tuntui olevan lähes tuntematon ennen kuin iskostin sen tiimiini.

Tylsää on myös se, että 90% kahviloista kuuluu samaan kolmeen ketjuun. No okei, tuon tilaston heitin ihan hatustani, mutta you get the picture. Lähes joka nurkan takaa löytyy Starbucks, Caffe Nero tai Costa Coffee.

 

Niin paljon kuin ylikansallisista, käsittämättömän monimutkaisesti tilattavista kahvinsukuisista juomista tykkäänkin, joskus olisi kiva juoda kahvinsa jossain kotoisassa, muutaman ihmisen pyörittämässä kahvilassa. Sellaisessa, joita on vain yksi.

Toki jos tietää mitä etsii, Lontoon keskustastakin löytää edes jotain sen suuntaista. Omia lemppareitani ovat nämä:

• Foxcroft & Ginger. Täältä saa myös ihania voileipiä, joten käy hyvin vaikka lounaspaikaksi.
• Fernadez & Wells.
• Flat White. Flat white tuntuu olevan myös tämän hetken trendikkäin kahvijuoma, tiedä sitten onko se sitä Suomessakin?

(Pakko kyllä myöntää, että en käy varsinkaan kahdessa jälkimmäisessä kovin usein, koska moni muukin on löytänyt ne ja ne ovat usein täynnä.)

Seuraavana kokeilulistallani on One New Changen kattokahvila, josta on hyvät näkymät St. Paulsin katedraalille ja yli koko Lontoon. Jos joku ei vielä tiedä, One New Change on suht uusi ostoskeskus ihan St. Paulsin vieressä (kannattaa poiketa, jos haluaa shoppailla ruuhkattomassa ympäristössä). Sen kahvila tuskin tekee vaikutusta kahvinsa laadulla tai hinnoittelulla, mutta ne maisemat! Ihastelin niitä jo aiemmin tänä vuonna, mutta silloin kahvilan avajaiset olivat vasta suunnitteilla.

Se sateisin kaupunki?

Lontoossa sataa aina. Graniitinharmaat pilvet roikkuvat alhaalla kaupungin yllä, kun suuret vesipisarat vihmovat taivaalta. Pian kadulle muodostuu lätäkköjä, ja kun kaksikerroksinen bussi roiskauttaa vettä jalkakäytävälle, suurkaupungin värivalot tanssivat hetken asfaltilla. Joku ehkä huomaa värien kauneuden, mutta nostaa pian katseensa takaisin ohi kiiruhtaviin ihmismassoihin. Vastassa on sateenvarjomeri, joka elää ja liikkuu ylös alas ihmisten väistellessä toisiaan. Onko kaupunkia, joka olisi kuuluisampi sateestaan kuin Lontoo?

 

Ei ehkä, mutta pitäisi olla. Esimerkiksi Helsinki. Wikipedian mukaan Lontoossa sataa keskimäärin 145 päivänä vuodessa. Helsingin vastaava luku on huikeat 191 päivää. Nyt joku siellä jo huomauttaa, että suuri osa Helsingin sateista tulee lumena. Totta. Siispä vähennetään tilastoista neljä talvikuukautta ja tehdään uusi vertailu pelkästään maaliskuusta lokakuulle. Näin laskemalla Lontooseen jää 92,2 sadepäivää ja Helsinkiin 114. Siinä on 21,8 päivän ero.

Oman kokemukseni mukaan Lontoossa sataakin vähemmän kuin Suomessa. Ja kun täällä sataa, sade on useimmiten pientä tihkua, joka ei kestä kauaa. Paitsi silloin, kun minulla on vieraita Suomesta. Silloin täällä sataa kaatamalla koko päivän, joka päivä.

Viikon kuva: Tower Bridge

Sininen hetki on Tower Bridgen ympäristössä kaunis. 

Taustalla häämöttää vielä rakenteilla oleva pilvenpiirtäjä The Shard, josta ensi vuoden toukokuussa tulee EU:n korkein rakennus: 310 metriä ja 72 kerrosta. Ylimpään kerrokseen rakennetaan näköalatasanne, joten Lontoo saa pian uuden nähtävyyden.

Täällä Isossa-Britanniassa The Shardista toivottiin Euroopan korkeinta rakennusta aina siihen asti, kunnes Moskovassa aloitettiin 380-metrisen Mercury City Towerin rakentaminen.

Ei näin! Käsittämättömän metrokäyttäytymisen top 5

Lontoon vanha ja raihnainen metro kuljettaa päivittäin yli 3,5 miljoonaa ihmistä paikasta A paikkaan B. Koska tuossa on ehkä muutama miljoona enemmän kuin mihin olisi kapasiteettia, yritän yleensä itse löytää paikkaan B bussilla tai kävellen. Aina se ei kuitenkaan onnistu ja on pakko turvautua metroon.

Jos metromatkalla käy tuuri, pääsen kilpailemaan kiivaasti vaunun viimeisistä istumapaikoista (tämä on ihan oma taiteenlajinsa, josta kerron ehkä myöhemmin enemmän.) Huonona päivänä on pakko tyytyä seisomaan kokovartalokontaktissa ainakin kolmen muun kanssa. Vaikka britit ovat keskimäärin suomalaisia lyhyempiä, Murphyn laki määrää, että ainakin yksi näistä kolmesta on hujoppi. Kun hujoppi pitää vaunun kattoon kiinnitetystä tangosta kiinni, hänen kainalonsa on suurin piirtein omien kasvojeni korkeudella. Ja koska Lontoon metrossa on yleensä vain hiukkasen kuumempaa kuin maapallon ytimessä, voitte kuvitella miten mukavaa matkanteko on...

Koska kenelläkään ei ole metrossa kivaa, muiden huomioonottaminen on tärkeää. Vierustoverin kanssa voi kyllä kilpailla istumapaikoista (kunhan noudattaa tiettyä kirjoittamatonta etikettiä), mutta joitakin sääntöjä ei sovi rikkoa. Eniten ärtymystä aiheuttavat seuraavat tyypit:


1) Individualistit
Kuten ehkä arvasitte, tämä tyyppi ignoroi suvereenisti jokaisen please stand on the right -kyltin ja seisoo rullaportaissa vasemmalla. Hän on täysin sokea sille, että kaikki muut matkustajat joko jonottavat portaiden alkupäässä seistäkseen oikealla tai porhaltavat lujaa ohi vasemmalta. Kuinka vaikeaa se nyt on tajuta: vasen kaista on varattu niille kiireisille, jotka eivät ehdi pysähtyä rullaportaissa. Niille, jotka haluavat syöksyä ensimmäiseen mahdolliseen metroon, eivätkä siihen joka tulee kokonaiset kaksi minuuttia myöhemmin.

2) Teiden tukot
Sukua Individualistille, tämä kaveri on aina väärässä paikassa väärään aikaan. Hän alkaa kaivaa matkakorttiaan taskustaan vasta aivan metroporttien edessä, koska on ihan ok tukkia viimeisetkin portit niin, ettei kukaan pääse asemalta sisään tai ulos. Sama kaveri pysähtyy heti rullaportaiden yläpäähän, koska juuri silloin juolahti mieleen katsoa karttaa (sitä ei tullut mieleen ajatella, millaiseksi keoksi ne 35 muuta takanatulijaa pakkautuvat). Kun sama jamppa odottaa junaa laiturilla, hän varmistaa seisovansa suoraan avautuvien ovien edessä, koska siitä pääsee ensimmäisenä vaunuun. Sillä, että hän samalla estää muita matkustajia pääsemästä ulos ja hidastaa kaikkien sisäänpääsyä, ei ole merkitystä.

3) Tautipesäkkeet ja pöpökauhuiset
Nämä liittyvät toisiinsa ja ovat molemmat yhtä ärsyttäviä. Kun tautipesäkkeet kaivavat nenää, aivastelevat ympäriinsä, nuolevat sormensa ja koskevat sitten kaikkia mahdollisia pintoja metrovaunussa, pöpökauhuiset katsovat järkyttyneenä vieressä ja vaihtavat istumapaikkaa. Jos istumapaikkoja ei ole, pöpökauhuiset eivät suostu pitämään mistään kiinni ja joko kaatuvat muiden matkustajien päälle tai nojaavat selkäänsä tankoihin koko pituudeltaan, niin ettei niihin voi kukaan muukaan tarttua.

4) Uhkarohkeat
Joskus Lontoon metroasemilla on tulipaloja, joskus terroristiuhka. Joskus niihin vain syystä tai toisesta pakkautuu vaarallisen paljon ihmisiä. Näissä tilanteissa Transport for London kuuluttaa aseman olevan hätätilassa ja kehottaa kaikkia poistumaan: This station is currently under an emergency. Would all passengers please leave the station immediately. Samalla syttyvät aseman vilkkuvat Emergency-kyltit, ja sireeneistä voi päätellä poliisin ja palokunnan olevan tulossa. Mutta mitä tekee yllättävän suuri osa matkustajista? Suuntaa entistä syvemmälle metron uumeniin ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

5) Itsetuhoiset
Surullista kyllä, Lontoon metrossa tehdään vuosittain noin 80 itsemurhaa. Jokainen itsemurha on varmasti traumaattinen junan kuljettajalle ja muille paikallaolijoille, mutta muulta Lontoolta ei sympatiaa heru. Kun Transport for London kuuluttaa asiasta suorasukaisen kylmään sävyynsä ja kertoo, että metrot ovat myöhässä due to a person under a train, keskivertolontoolainen pudistelee päätään kiukkuisena, koska tietää taas myöhästyvänsä töistä.