"Suomi on saari" - ja muita brittien suusta kuultuja totuuksia

Britit tietää Suomesta kaikenlaista:

Britti: "Vitsi suomi ja ruotsi on kyllä lähellä toisiaan, ne kuulostaakin IHAN samalta!"
Minä: "On on on. Siis ihan lähisukukieliä. Maailman kielistä ruotsia lähemmäs ei juuri pääse...no paitsi nyt tää sun oma kielesi englanti ja sitte tietty ranska, italia, venäjä, farsi, urdu, hindi ja kaikki muut indoeurooppalaiset kielet."

Britti: "Suomi on joku niistä kolmesta maasta siellä pohjosessa, en vaan koskaan muista missä järjestyksessä ne on."
Minä: "No mut hei, sä voit ajatella tän asian sillai, että Norja on se eka täältäpäin, kun se on kerta teidän naapurimaa."

Britti: "Vitsi Suomessa on varmaan hieno asua, kun siellä on niin paljon vuoristoa."
Minä: "Juu, Kilpisjärven mahtava Saana on kyllä aika mahtava. Sillä toisella vuorella, mikä meillä on, en oo koskaan käyny, niin siitä en osaa sanoa."

Britti: "Sä kun oot skandinaavi, niin sullahan on viikinkiverta."
Minä: "Met olimma kyllä ihan pohjoismaisen puolueettomasti omissa mettissämme sillä aikaa, ku noi skandinaavit rällästi maailmalla."

Britti: "Niissä Neuvostoliittoa vastaan sodituissa sodissa te pärjäsitte aika hyvin sen takia, kun suomalaiset sotilaat oli hyviä luistelijoita."
Minä: "Kyllä näin on. Kansa luisteli."

Britti: "Kaikki aina naureskelee sille, miten helposti Saksa toisessa maailmansodassa valtas Ranskan, mutta helppokos Brittilää oli puolustaa, kun se on saari. Sama homma noissa Suomen ja Neuvostoliiton välisissä sodissa, saaria ei oo niin helppo vallottaa. Ai eiks Suomi oo saari? No mut ei teillä kuitenkaan oo maarajaa Venäjän kanssa."
Minä: "Nii ei meillä...tai no siis on meillä toi pieni tuhannen kilometrin itäraja kyllä, mutta helppokos sitä on puolustaa, kun te ulkkarit ette ees muista, missä järjestyksessä Suomi, Ruotsi ja Norja kartalla on."

Epäsuoran kommunikaation jalo taito

Välillä sitä huomaa brittiläistyneensä. Eilen töissä kirjoitin juuri sen verran päällisin puolin kohteliaan meilin, että sen vastaanottaja kyllä ymmärtää, mistä oikeasti oli kysymys. Meilin lopetin lauseeseen "Happy to have a chat about this whenever you're free", jolla tietenkin tarkoitin "Not even remotely happy to have a chat about this ever, and you know it".

Miksi sanoa ei, kun voi sanoa kyllä ja tarkoittaa ei? Ei ole sitten kahvitauolla tai hississäkään kiusallista, kun voidaan molemmat leikkiä, että pelkästään rakentavassa yhteistyön hengessä tässä ollaan meilailtu.

Freedooooom!

Taannoisesta haaveilustani mieleen on jäänyt kytemään ajatus turhan ja vähän vähemmän turhankin tavaran karsimisesta. Miksiköhän tuntuu, että tavaran omistaminen on jotenkin stressavaa? Ajatteleeko sitä alitajuisesti, että on kaiken tavaran myötä sidottu tiettyyn paikkaan, eikä vapaa menemään miten haluaa? Vai onko se vaan ärsyttävää, että joka kaappi ja laatikko pursuaa jotain? Onko mitään järkeä pitää esimerkiksi DVD-hyllyä, kun kaikki leffat voi nykyään säilöä tietokoneelle? Tuntuu, että kämppä ja elämä on täynnä turhaa sälää, ja mitä enemmän sälää, sitä vaikeampi kokonaisuutta on hallita.

Paljonkohan jäisi jäljelle, jos hankkiutuisi eroon kaikesta, mitä ei ole viimeiseen puoleen vuoteen käyttänyt?